fbpx
Zenana

Saako ruipelo olla kehopositiivinen?

Joskus, kun kyselee postausaiheita, voi törmätä tahtomattaan vaikeisiin aiheisiin. Kehopositiivisuus on aihe, joka saa kiemurtelemaan ja välttelemään aihetta. Aiheen kanssa on helppoa mennä metsään!

Kun ajatus postauksesta on jäänyt kytemään, on sitä vaikeaa ohittaa. Mieleen jäävä toive ansaitsee tulla kuulluksi, vaikka en mielelläni haluaisi olla, enkä ole, kehopositiivisuuden puolestapuhuja.

Löysin kuitenkin sattumalta tämän kuvan, joka on otettu vuonna 1996. Sen on ottanut ystäväni veneretkeltä, eräänä upeana kesäpäivänä (ainahan ne olivat!). Oikealla kameralla otettu kuva on aikaan kuuluvasti hieman valottunut alareunastaan.

Tänään näen tässä iloisen ja onnellisen nuoren naisen kesänä, jolloin olin aloittanut uudessa opinahjossa, uudessa kaupungissa, jättänyt haastavat ihmissuhteet takseni ja kaikki mahdollisuudet olivat käsien ulottuvilla.

Silloin oli kuitenkin jotain toisin kuin nyt.

Kenelle kehopositiivisuus on sallittu?

Jos ei ylipainoisena ehkä ole helppoa elää, niin sitä ei ole ollut myöskään olla ruipelo, lauta, laiheliini, majakka, henkari jne. En ole koskaan ollut tyytyväinen kroppaani, sen vuoksi sitä olen pyrkinytkin vuoroin rankaisemaan ja vuoroin hallitsemaan kaikilla tavoilla, mitä vain kuvitella saattaa. Syömällä, jättämällä syömättä, liikkumalla tavoin, jotka eivät millään mittapuulla ole järkeviä.

Näitä hallintakeinoja on paljon eivätkä kaikki näy edes päällepäin.

Tähän väliin kerron viitteenä, että kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa Laudaturin arvoisen, vahvasti omaan kokemukseen perustuvan äidinkielen aineen otsikolla “Itsensä rääkkäämisen ihanuus”. Tuo kirjoitus on muuten luettavissa edelleen äidinkielen ylioppilasaineista kootussa kirjassa.

Ymmärrän kehopositiivisuuden jotenkin niin, että on ihan ok olla sen näköinen ja kokoinen kuin mitä on. Mielestäni kropan muodolla, koolla tai koostumuksella ei pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, kuinka ihanana tai arvokkaana itseään pitää.

Vaan mitenköhän sellainen onnistuu, kun oman itsensä arvostaminen, lempeys ja hyväksyntä taitaa olla haastavampaa nyt enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin.

Olen itse hyvin kiitollinen siitä, että oman nuoruuden aikana ei ollut somea tiktokkeineen, instagramineen päivineen. Oman tyttäreni puolesta taas murehdin, miten hän voisi säilyttää ihanan mutkattoman ja lapsekkaan suhtautumisen itseensä, omaan kehoon ja ennenkaikkea siihen, miten sitä käytetään ja ravitaan lempeydellä.

Milloin tulee se hetki, kun arvioidaan hänen rintojensa koko, perseen leveys ja reisien paksuus tai ohuus?

Miten pystyn häntä valmistamaan siihen, kun omassakin elämässäni kaikkein julmimmat sanat on tulleet toisilta naisilta?

Niin, kaikkein julmimmat sanat on tulleet toisilta naisilta. Luulisi, että olisi ollut keskenkasvuisten teinipoikien hommaa haukkua muotojani (tai siis niiden puutetta..) mutta kyllä tähän ovat syyllistyneet aikuiset naiset.

Ja syyllistyvät edelleenkin.

Vaikka olen edennyt noista vuosista melko tavalla, yhä tunnen tarvetta selitellä (ja postailla someen); enhän ole käynyt laitattamassa silikoneja, en irtoripsiä ja akryylikynnetkin viimeksi ollut aikana ennen lapsia.

Kehopositiivisuus, yksi keino jälleen hallita sitä, mitä naisen kuuluisi itsestään ajatella?

Jälleen yksi keino pitää nainen tyytymättömänä ja näin kivasti kontrolloitavissa? Kenenköhän etu sellainen olisi?

Millainen olisikaan nainen, kun hän hyväksyisi itsensä ja paskat nakkaisi muiden mielipiteelle kehostaan?

Positiivinen?

Pidetäänkö ainakin Zenana jatkossakin vapaana arvostelusta ja halveksunnasta, muistuttipa kropan muoto sitten Eiffeltornia tai Saimaannorppaa?

Silloin ainakin yhdessä paikassa sinun ei tarvitsisi miettiä sitä, uskaltaako astua sisään sellaisena kuin on.

Pidetään siitä kiinni.
/Elina

Samantapaisia artikkeleja